Kesä on mennyt kivasti, minun järjestämäni sairaalareissu oli hyvä ratkaisu. Äidin kunto tarkistettiin ja lääkkeet selvitettiin! Pientä heikennystä on ilmennyt, luonnollista jos ihminen on ylittänyt 80-kympin rajan. Muistitestissä 30:stä kysymyksestä äiti tiesi oikein 26! Jos äitiini olen tullut minulla ei ole huolta vanhenemisessa, kunhan ELÄISIN. Enkä jäisi tietyistä syistä yksin, kuten äidilleni on käynyt, hän on lähes erakoitunut, ikävä kyllä! Äidin elämäntarinaa kuunneltuani, tiedän, että ihmisen pitää kuunnella sydäntään, toimia sen mukaan! Vaan toiminko minäkään niin kuin sydän sanoo? ENPÄ! Äitikään ei kuunnellut sisintään, vaan oletti ratkaisujensa koituvan meille hyväksi tai kuten sanoo meidän vuoksi ei voinut muuta!? Niin raskasta kestää, että minun vuokseni Äitini UHRAUTUI!

Tänä kesänä olen harvakseltaan vierailluit äitini luona! Tarkoituksella, tietoisesti, veljeni luvalla! Äiti on pärjännyt hyvin, pyöräillen käynyt kaupassa, siivonnut mitä on jaksanut, hoitanut puutarhaa mitä on pystynyt. Vanhuus on luopumista, myöntämistä, etten jaksa tuotakaan enää! Äiti myöntää jopa, että mustikkaan meno on ikuisesti ohi! Oli kokeillut miniäparan kanssa ja kompuroinut, Elli parka. Äiti ei halua enää poimia mustikoita koska tietää ettei pysty! Vadelmia, karviaisia, musta- ja punaherukoita kykenee vielä poimimaan.

Veli on joutunut viemään äidin yhden kerran sairaalaan muistamattomuuskohtauksen vuoksi. Äidin sisar oli sattunut soittamaan ja äiti oli puhunut hassuja. Sisar otti yhteyttä veljeeni, joka riensi katsomaan ja vei äidin sairaalaan. Unohtui vain ilmoittaa, vaikka minulle. Törmäsin sattumalta yhteen miniään ja kuulin, että äiti on sairaalassa?! Olisiko minulle muuten ilmoitettu, enpä usko? Olemme kyllä varsinainen sisarusparvi,  joopaa joo!

Tiedän, että sateiden, liukkauden  eli pakkasten tullen minua taas tarvitaan äidin jeesauksessa! Onni on ollut myötä tänä kesänä, ettei äidille ole sattunut mitään vakavaa. Valmistaudun taas sateiseen syksyyn, liukkaisiin keleihin, talveen. Luulenpa, että äitinikin apuni taas hyväksyy.

 

 

Tuo äidin sairaalareissu oli hyvä asia! Nyt äiti vaikuttaa virkeämmältä. Hänelle lääkkeet ovat tärkeitä, etenkin se yksi! Enpä olisi uskonut, että äitini voisi koskaan kuvitella, että tekisin hänelle tahalliseti pahaa! Niin hän nyt uskoi, epäili minun kätkeneen hänen lääkkeensä! Tuo syytös on niin kauhea, etten aiemmin pystynyt sitä edes tähän blogiin kirjoittamaan! Hän epäili, että tahalliseti halusin hänet TAPPAA, piilottamalla hänelle tärkeän lääkkeen!

Tein virheen silloin, kun äidillä oli se aivoverenkiertohäiriö, etten vienyt häntä heti sairaalaan! Sen sijaan menin apteekkiin, ostin dosetin (=lääkeannostelijan) ja lastasin siihen viikon lääkemääräykset, oletin äidillekin sen olevan helppoa, ottaa siitä lääkkeensä ja seuraavan muistikatkoksen tullessa me muut tietäisimme miten hän on lääkkeensä ottanut! Mutta eipä tämäkään onnistunut! Voi nämä pystyvät, vahvat äitimme joille vanhuus tuntuu olevan vaikeaa! Suorastaan hirvittää oma vanhenemiseni, kuinka kauhea sillon itse olenkaan?

Miksi en vienyt äitiä heti sairaalaan, oli syynä se, että hän vaikutti toipuvan muistikatkoksestaan hyvin kuten aina ennenkin oli toipunut, hänellä on ollut niitä jo useita, osin myös väärien lääkeyhdisteidenkin vuoksi, että oletin tästäkin selvittävän taas, muutkaan sisarukset eivät olleet huolissaan, eivätpä tainneet edes käydä häntä katsomassa!

Toisin kävi, dosetti sekoitti hänet, eikä hän ilmeisesti ymmärtänyt mitä lääkkeitä otti, eikä ehkä viikkoon ottanut mitään eli siksi kuntonsa oli sekava normaalia pitempään! En koske enää niihin hänen lääkkeisiinsä, vaan seuraavan aivoverenkiertohäiriön tullessa kiikutan hänet heti sairaalaan.

Viime vierailu meni hyvin, kun emme puhuneet mistään vaarallisesta, vain kuuntelin taas niitä samoja tuhansia kertoja kuulemiani juttuja, jotka suoraan sanoen kyllästyttävät. Sitä paitsi hänen kuulonsa on sen verran huono, että on senkin vuoksi oltava varovainen mitä puhuu ettei tule väärinkäsityksiä suotta, niin kuin nykyisin näyttää tulevan yhä lisääntyvässä määrin. Tosi rasittavaa!

Minä sovin parhaiten äidilleni huoltoihmiseksi, kumpa joku muu vierailisi hänen luonaan keskustelemassa jostain, hän ei jaksa tai viitsi vierailla missään ellei häntä vie johonkin. Kumpa muut sisarukset sen tekisivät, itse olen niin etäinen sukulaisiini, että tuntuu vaikealta mennä heidän luokseen, edes äidin vuoksi.

Niin, olisin voinut siivota, olisimme voineet käydä kaupassa mutta en niin tehnyt, koska aikoi käydä kaupassa yksin, seuraavana päivänä PYÖRÄLLÄ! No pyöräilkööt kesän jos pystyy, ehkä se kohottaa kuntoakin, onhan hän sanonut ettei lähde pyöräilemään silloin jos huippaa, sentään on vielä sen verran järkeä päässä. Tuleehan syksy, sateet, talvi ja liukkaat kuitenkin ja silloin on paras tarjota apua, ehkä hänkin taas nöyrtyy sitä vastaanottamaan. No pesaisin sentään ikkunansa ulkopuoleta ja sen hän hyväksyi. Hän vain on aika niuho siivouksissa, jos itse jaksaisi siivota olisi tiptop aina. Ei hänellä siivotonta ollut, itselläni on paljon sotkuisempaa. No minähän olenkin se mustalammas, joka en ole kyllin hyvä äidilleni ollut koskaan!

Olen jotenkin turta, en jaksaisi mitään. Velvollisuuden tunne äitäkin kohtaan horjuu! Mitä minä voin tehdä hyväkseen? En taida osata mitään. Kaikki mitä olen tehnyt on väärin, olen tehnyt liikaa ruokaa, siivonnut liikaa... Liikaa kaikkea ja liian vähän ja mikään ei riitä. Umpikuja, mahdoton tehtävä. Annanko kaiken olla, omalla painollaan. Käy kuin käy. En minä tiedä... Avaimet ovat hukassa, ehkei niitä löydy koskaan! Siellä sahanpuruissa, riihen varjoisalla seinustalla jäiden seassa.
 
Myöhemmin samana päivänä
 
Lukossa, ei avainta, nyyhkytystä, yksinäinen lapsi. Kiireisiä askelia, ilottomia ilmeitä, hiljaisuutta. Minun vikani varmaan, yritän olla kiltimpi, en kerro ikävästäni, en kerro mistään. Puen ylle naamarin. Minäpä reipas rohkea olenkin, vaan huimaa niin, kasvan sukkelaan. Kiipeän puuhun, kuljeskelen kyläteitä. Lämpöä etsin, hymyä...

Ei tästä tule mitään, nyt menen katsomaan äitiä, tuli mitä tuli! Ei vanhaa, hieman höpertynyttä ihmistä voi jättäää yksin, vaikka kuinka tulis puuta heinää häneltä! Veljet eivät ymmärrä, vai onko tämä vain sukupuolinäkemys, että naiset ajattelee toisin ja ovat herkempiä vaistoamaan asioita? Vai olenko minä liian herkkä, totta on että olen kasvanut perheessä, jossa lapsista kasvaa (kuulemma) tavallista herkempiä huomaamaan muiden tunteita vai onko se vain luulemista! Tosin onhan muutkin sisarukset kasvaneet samassa perheessä, tosin lienee merkitystä myöskin sillä, missä perhehistorian vaiheessa sattuu syntymään eli ratkaisevintako lienee millaista perheessä oli kolmena ensimmäisenä ikävuotena?! Tiedä häntä sitten.

Näin nyt kuitenkin olen päättänyt, että "lomani" loppuu tähän ja jaksettava on tuli mitä tuli eli äidin luo kuulostelemaan tilannetta!


Myöhemmin samana päivänä

Olipa hyvä, että menin käymään! Aika hyvässä kunnossa äiti taas oli, onneksi. Oli käynyt kampaajallakin ja ilmeisesti pyörällä! Olen ehdottanut rullaattoriin siirtymistä mutta ei hän suostu siihen, paljon vanhuksia liikkuu rullaattorilla. Ilmeisesti sellaiset joilla on liikunnallista heikkoutta tai sitten heillä on pää "terveempi", että ymmärtävät kuinka vaarallista pyörällä kaatuminen on vanhoille luille!

Äidillä oli melkoisia uskomuksia, hän väitti että olin piilottanut tärkeän lääkkeen! Sairaalassa otetuissa uusinta kokeissa kyseiset arvot joihin tämä lääke vaikuttaa, olivat olleet pohjalukemissa eli mitä ilmeisemmin  lääke oli ollut "hukassa" viikon! Tämä arvo oli vähän aiemmin jo hiukan väärä ja senkin vuoksi oli tarpeen lääkärissä käynti jonka äiti aiemmin perui muistamattomuuksissaan. Onneksi vein hänet sairaalaan. Minä luulin, että dosetti eli lääkeannostelija olisi ollut hyvä, mutta sekin tuntuu jostain syystä hänestä vaikealta eli sekin oli turha ostos.

Tällä vierailukerralla vain selvittelimme väärinkäsityksiä ja kävimme kaupassa. Useita tunteja siihen menikin mutta asiat selviävät puhumalla toivottavasti, ainakin vähäksi aikaa. Ikävää vain, että omissa puheissaan täytyy olla varovainen, koska hän ei muista enää jotain asiaa jonka oletan hänen muistavan koska olemme siitä puhuneet tai hän on kertonut, sitten jos mainitsen asiasta hän väittääkin, että minä keksin ja valehtelen ja sellaista ei ole koskaan edes tapahtunut! Voi kuinka hoitajat jaksavat näiden höpertyneiden vanhusten kanssa, onneksi heillä on työajat, entäs omaishoitajat, sellaiset jotka ovat 24 tuntia vuorokaudessa dementoituvan omaisensa hoitajina! Enpä enää ihmettele jos vanhuksia joudutaan jopa lääkitsemään rauhallisiksi!

Kiva, että veljen perhe tuli leikkaamaan nurmikon hänelle!

Nyt voinkin rauhallisin mielin ryhtyä jussin viettoon!

Soitin veljelle, hän oli lomareissussa perheensä kanssa. Äiti oli kuulemma kovasti haukkunut minua ja veli oli yrittänyt toppuutella, ettei viitsisi lasten kuullen. Äiti vain on sellainen, purkaa rämpsynsä, aina sen suunnilleen saman, ei hän tule muuttumaan ja nyt minäkin olen haukuttavien listalla taas! Veli / veljet ovat olleet vähemmän äidin kanssa tekemisissä, eivätkä mielestäni oikein ymmärrä äidin tilannetta. Olen nyt pitänyt taukoa äidistä, velihän sitä ehdotti! Oletin, että muut nyt jaksaisivat häntä ja huolehtivat kaupassareissut, siivoukset, nurmikot nyt ainakin. Mitenhän pankkiasiat hoituu ja apteekkikäynnit!? No selvinä hetkinä äiti on aivan skarppi, ainakin on ollut!

Minulla on ollut hiukan huono-omatunto, kun en ole ollut yhteydessä äitiin, eikä hänkään minuun. Hän ei hevin soittele muille, etenkään nyt minulle, koska on tuohtunut luulemistaan jutuista. Eli soitinpa nyt äidille, aluksi äänensä oli aivan hyväntuulinen, mutta kuullessaan, että se olin minä, ääni muuttui. Ensimmäiseksi kysyi, että miksi minä tein niin? Kysyin, että minkä? Hän vastasi, että piilotin jonkin tärkeän lääkkeen!? Minä tietenkin sanoin, etten tietenkään moista tekisi ja miksi niin olisin tehnyt! Sanoin, että hän muistaa väärin ja apteekista on haettava uusia jos ovat loppuneet. Sanoin myös, että hän oli itse ne pannut, minne lie pannut, koska muuta mahdollisuutta ei ole, sitten hän löi luurin korvaan.

Nyt mietin, että miten tässä voi toimia, voinko minä enää tehdä mitään hyväkseen, koska hän ei luota enää minuun, veljet eivät ymmärrä äidin tilaa, koska ovat käyneet harvakseltaan hänen luonaan. No ainakin tietävät, että minä en enää pysty tekemään juuri mitään. Vastatkoon nyt äidistä sitten!

Ajattalen tätä asiaa mielessäni, jospa alitajuntani keksii ratkaisun! Oletan, että lähin (etäisyydeltään lähin) sisarus perheineen nyt huolehtii hänestä! Mutta huolehtivatko?

PS Kiitos Eijalle, lämpimistä sanoista!